Lataa PDF lukulaitteeseen tai tulostettavaksi Lue myös Espanjan talouskriisi -sarjan ensimmäinen osa, ”Romanssi Euroopan santarmeista”.
Jokainen järjestelmä jonka luotte ilman meitä
tulee kaatumaan
Olemme sanoneet tämän aiemmin
mikään rakentamanne ei koskaan ole kestänyt
Kuulkaa tämä, kun taivutte suunnitelmienne ylle
Kuulkaa tämä, kun kääritte hihanne
Kuulkaa tämä vielä kerran
Kaikki mitä itsestämme paljastamme
on tämä tiedonanto
Mikään rakentamanne ei koskaan ole kestänyt
Jokainen järjestelmä jonka luotte ilman meitä
tulee kaatumaan
–Leonard Cohen
Konstitutiivisesta vallasta puhuminen on demokratiasta puhumista.
–Antonio Negri
Espanjalle kesällä 2012 myönnetyn apupaketin ehdoista keskusteltaessa näytti aluksi siltä, että tuki pankeille organisoitaisiin suorana tukena Euroopan vakautusmekanismin eli EVM:n kautta. Näin ei kuitenkaan käynyt: tuki kierrätettiin valtion kautta ja aiemmista tapauksista tuttu kriisinhoitomalli jatkui. Yksityistä ongelmavelkaa muutettiin julkiseksi ongelmavelaksi, ja kun budjetin tasapainottamiseksi vaaditaan yhä enemmän leikkauksia, saavat toistuvien pakkopelastusten kustannukset kantaa tietenkin ne, joihin leikkaukset kohdistuvat: nuoret perheet, pientuloiset, siirtolaiset, pätkätyöläiset, kroonisesti sairaat, opiskelijat, eläkeläiset, pienyrittäjät ja freelancerit.
Velka, luodessaan velallisen ja velanantajan suhteen on demokratian vastainen poliittinen tekniikka, jolla ajetaan läpi finanssimarkkinoiden intressien mukaisia yhteiskunnallisia uudistuksia. Velka ei riistä pelkkää työtä työpaikoilla, vaan tunkeutuu koko elämään: mitä syöt, onko sinulla mahdollisuus liikkua, ajattelitko ehkä perheenlisäystä, pitäisitkö hetken lomaa, onko sinulla varaa tähän. Velka jos mikä yrittää tehdä meistä yksilöitä ja vastuunkantajia. Se tekee mahdolliseksi elämän laajamittaisen ryöstämisen.
Pankkipelastusten varjolla toteutettavat leikkauspolitiikat ovat kriisin poliittinen ydin, ja niistä on kysymys koko Yhdysvaltain ja Europan pankkisektorin kriisissä – niistä, ei huonosta julkisesta taloudenpidosta, kansakuntien rappiosta tai muustakaan mediassa hoetusta roskasta. Syntipukin löytäminen väestä, ”meistä jokaisesta” ja henkilökohtaisista elämäntyyleistämme on osa globaalin taloudellisen eliitin moraalista sodankäyntiä prekaareja työläisiä vastaan. Olemme vain harvoin nähneet yhtä härskiä propagandaa kuin Euroopan pankkiirien ja heidän tiedottajiensa lausunnot, joiden mukaan ryöstetyt ihmiset ovat omaa laiskuuttaan ja tyhmyyttään itse syypäitä ryöstetyksi tulemiseensa. Ehkä he olivat pukeutuneet provosoivasti? Onneksi väki ei ole niin tyhmä kuin herrat kuvittelevat ja toimittaa todelliset ryöstäjät oikeuden eteen myös silloin, kun vanhojen instituutioiden oikeus näyttelee sokeaa.
Euroopan ja globaalin kapitalismin tulevaisuutta koskeva kamppailu ei myöskään jää pelkästään moraaliselle tasolle. Kamppailu koskee oleellisesti kolmea eri tasoa:
1. Minkälaisia ovat jokapäiväisen elämän järjestämisen muodot ja käytännöt?
2. Mitä päämääriä asetamme tuotannolle ja työlle?
3. Minkälaisia ovat tulevat poliittiset ja taloudelliset instituutiot, jotka eivät perustu samuudelle tai identiteetille, vaan eroille ja erilaisuuden artikulaatiolle?
Jotkut ovat viime aikoina nähneet yhteiskunnallisissa liikkeissä tapahtuneen ratkaisevan muutoksen, kun kamppailujen keskeiseksi kysymykseksi on, ikään kuin uutena asiana, tullut demokratia. Yhden prosentin diktatuuria vastaan olisi luotava – nykyisen järjestyksen sisällä ja sitä vastaan, sen kourista paeten – demokratian uusia muotoja.
Tässä uudelta vaikuttavassa kysymyksessä demokratiasta ei ole mitään uutta, sillä elämän ja tuotannon itsenäinen järjestäminen on aina ollut vallankumouksellisen työväenliikkeen keskeisin pyrintö. Mutta mitä demokratialla nyt, tässä tilanteessa tarkoitetaan? Jotain, joka tuskin enää edes muistuttaa demokraattisiksi kutsuttujen instituutioiden nykyisiä muotoja. Meille demokratia ei, kuten ei uusille 99 %:n liikkeillekään, ole muodollinen prosessi, minkäänlainen valtion järjestämä mielipidemittaus tai nettiäänestys. Se on väline elämän ja tuotannon uudelleen järjestämiseksi. Tarvitsemme demokratiaa elämän takia, emme elämää demokratian takia. Uhrauksien aika on politiikassa ohi.
Liikkeiden kuuluisa slogan 99 prosentista ei nähdäksemme tarkoita mitään muuta kuin sitä, että 99 % Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan tai minkä tahansa maailman osan asukkaista on muuttunut vähemmistöksi ja huomannut sen. Todistamme laajuudeltaan ennennäkemättömiä metropolien favelaksi-tulemisen ja eurooppalaisten romaniksi-tulemisen prosesseja. Epäilemättä Ateenan, Madridin, New Yorkin ja Shenzhenin kapinalliset ovat oivaltaneet, että heistä on tullut suojattomia, kodittomia ja omaisuudettomia ihmisiä juuri sillä tavoin kuin Hannah Arendtin kuuluisat valtiottomat olivat. Kun Euroopan unionin ainoaa konkreettista ylikansallista oikeutta, oikeutta liikkua, kriisin kehittyessä vielä entistä voimakkaammin pyritään rajoittamaan, ei utooppisten liberaalien haaveilemista postnationaalisista instituutioista näy EU:n nykyinstituutioissa jäljen häivää.
Viimeisten vuosikymmenten aikana ”absoluuttisen demokratian” alkusolut ovat saattaneet näyttää marginaalisilta ja harvinaisilta, hieman kuten villi lohi, joka on kapitalistisen riistokalastuksen vuoksi käynyt harvinaiseksi, mutta johon norjalaista kassilohta ei maultaan voi edes verrata. Vuodesta 2007 jatkuneen finanssikriisin ja sen myötä silmille räjähtäneen kapitalismin poliittisen kriisin myötä uusien demokratian instituutioiden luomisen tarpeellisuus on kuitenkin käynyt selväksi. Kansallisvaltioiden tai nykyisen EU:n poliittisilla, taloudellisilla tai ”sosiaalisilla” instituutioilla ei yksinkertaisesti ole todellista kykyä tuottaa yhteiskunnallisten liikkeiden haluja vastaavia poliittisia vaatimuksia tai välittää niitä.
Espanjan pankkikriisi ja liike toimivat hyvänä esimerkkinä: Vuoden 2011 aikana teetettyjen kyselyjen perusteella pankkipelastuksia ja leikkausohjelmaa vastustavan 15M-liikkeen tuki Espanjan kansan keskuudessa oli 75–80 %. Vuoden 2012 aikana liike kasvoi jatkuvaa tahtia ja veti mukaansa yhä uusia ihmisryhmiä. Vuoden 2013 alun kyselyissä tuki oli edelleen korkealla, 78 prosentissa. Espanjan konservatiivihallitus ei ole liikkeen legitimiteetin kasvusta huolimatta ole astunut tuumaakaan taaksepäin tai suostunut minkäänlaiseen neuvotteluun. Tämä on johtanut poliittisen tason sulkeutumiseen ja typistänyt edustuksellisen politiikan tason pelkäksi leikkaustoimien legitimaatioksi. Viimeistään nyt 15M on onnistuneesti todistanut, että talouskriisissä on kyse ennen kaikkea vanhojen instituutioiden ja representaation kriisistä. Hallituksen ilmoitettua 14. marraskuuta 2012 järjestetyn mittavan yleislakon jälkeen ettei se aio muuttaa poliittista linjaansa, tuntui selvältä että Troikan diktatuuri, sen puoluejärjestelmässä näkyvä varjoteatteri ja kaduilla koettu poliisirepressio merkitsevät edustuksellisuuden tyhjenemistä ja sitä kautta koko demokratian kriisiä.
Etelä-Euroopassa lähestytään siis kovaa vauhtia Etelä-Amerikan maiden tilannetta 1980-luvulla, jolloin Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n rakennesopeutusohjelmat tuhosivat alueiden kaikki yhteiskunnalliset palvelut ja infrastruktuurin. Myös radikaalit vastaukset ”kriisiin” eli tosiasiallisesti uusliberaalin politiikan huipentumiseen ovat saaneet tartunnan Atlantin tuon puolen taistelujen historiasta; haltuunottojen ja uusien perustuslakien historiasta. Marina Sitrinin uusi kirja kuvaa hyvin sitä, miten Argentiinan yhteiskunnalliset liikkeet ovat nimenomaan keskittyneet luomaan uusia tuotannon ja elämän järjestämisen tapoja naapurustoista tehtaisiin, sairaaloista työttömyysturvaan, hyläten kaikki vanhat hierarkiset työnjaon muodot. Argentiinassa itsehallinto ja horisontaalisuus ovat uusien kumouksellisten elämänmuotojen keskeisiä piirteitä.¹
Siksi keskeinen kysymys on: kuinka panna alulle Euroopan laajuinen konstitutiivinen prosessi, Euroopan uudelleen rakentaminen, joka mitätöisi ne uusliberaalit hallinnan muodot, joiden seuraukset näkyvät Etelä-Euroopan kriisivaltioissa? Kuinka tehdä se kansallisvaltiot ja niiden paradigman ylittävällä poliittisella tasolla? Mitä konstitutiivinen prosessi sisältäisi ja millainen olisi sen käytännön toteutus? Missä määrin on ajateltava perustuslakijärjestelmää ja nykyisiä perustuslakeja, kun keskustellaan konstitutiivisesta prosessista?
Kuten Antonio Negri sanoo, Euroopan instituutioiden nykyinen ”perustuslaki” perustuu puhtaasti finanssimarkkinoiden ylivaltaan ja sen legitimointiin.² Jos Euroopan valtioiden Toisen maailmansodan jälkeiset perustuslait ja niitä toteuttavat ”julkiset” instituutiot pyrkivät välittämään ja sovittelemaan työn ja pääoman välistä konfliktia, palkkatyön konfliktia, nykyisin tästä ”julkisesta sektorista” on tullut jonkinlainen ryöstäjien henkivartiokaarti.
Tehdastyön ja sukupuolittuneen työnjaon vastaiset kamppailut teollisuusmaissa ja koloniaalisen kansainvälisen työnjaon vastaiset kamppailut ”kolmannessa maailmassa” ovat tehneet fordistisen säätelymuodon mahdottomaksi. Kapitalismin nykyisessä muodossa finanssimarkkinat ovat työn sijaan arvon mitta ja samalla todellinen käytännöllistä, materiaalista peruslakia legitimoiva auktoriteetti. Vaikka investointipankkiirit vaaleanpunaisissa housuissaan olisivatkin katkeria siitä, ettei heidän suonissaan virtaa kuninkaallista verta, kaikissa euroalueen kriisimaissa on nähty, miten juuri markkinat ottavat suvereenin aseman. Markkinoilla asettuva korkotaso, luottoluokittajien kelpoisuusarviot, finanssipankkiirien tai investointipankeista keskuspankkeihin siirtyneiden pankkiirien tarkastusretket sanelevat niin kansallisten kuin eurooppalaisten instituutioiden politiikkaa.
Poliittisten instituutioiden kriisin tarkastelun on lähdettävä liikkeelle siitä, mikä nykyinen, viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana kriisiin syöksynyt finanssiperustainen kapitalismin ”regulaatiomuoto” on, ja miten yksityisen ja julkisen välinen poliittinen suhde siinä jäsentyy. Toisin kuin fordismissa, jossa tuotteen valmistamiseen vaadittua yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa voitiin pitää arvon mittana (output per hour) ja sen perustalle rakentaa suhteellisen vakaa luokkakompromissi, nykyisin finanssimarkkinoiden määrittämä arvon mitta on äärimmäisen epävakaa ja vaikuttaa itse yhteiskunnallisiin tuotantoprosesseihin nähden ulkopuoliselta voimalta.
Vasemmiston suunnasta kaikuvat väitteet, joiden mukaan finanssimarkkinat ovat ainoastaan tuotetun lisäarvon uudelleenjakamisen järjestelmä, perustuvat tähän harhaan. Finanssimarkkinat ovat nykyisin globaali teknologia, globaalin käytäntö, joka on välttämätön lisäarvon irrottamiseksi tuotantoprosesseista, vaikka niiden kautta artikuloituvat mittausjärjestelmät (kvartaali- ja vuosiraportit, vuosittaiset tuottavuusarviot ja sen pohjana toimivat työaikalaskennat, itsearvioinnit jne.) itse työn kannalta näyttäytyvätkin lähinnä haitallisina. Finanssimarkkinat ovat siten olennaisesti dispositiivi, menettelytapa, jonka avulla otetaan haltuun lisätyötä pelkältä yhteiskunnalliselta yhteistyöltä näyttävästä työstä ja tuotannosta, siis työstä ja tuotannosta joka ei ilmene tuotteina, vaan jää epämääräiseksi ja vaille suoraa merkitystä.
Arvo ei finanssikapitalismissa ole substantiaalista, mutta ei myöskään pelkkä tilinpidollinen keksintö: se on merkki työhön laitetuista yhteiskunnallisista voimista (”yhteisestä”), joka nykyisessä poliittisessa järjestyksessä on mystifioitu, mutta siitä huolimatta todellinen. Kun työn tuotetta, tuotettua arvoa ei yhä useammin voida enää lainkaan irrottaa itse työntekijästä ja hänen elävästä ruumiistaan (palvelu affektiivisena suhteena, jota ei voida ”ulkoistaa”), ei lisäarvon ”tuottamisen” ja ”ulosmittaamisen” välillä enää ole varsinaista eroa. Kaikki työn mitattavaksi ja siten riistettäväksi tekemisen tekniikat ovat ”ulkoisia” suhteessa itse työhön. Siksi finanssimarkkinat ovat myös uusi alkuperäisen kasautumisen, tuottajien tuotantovälineistä ja elämän uusintamisen välineistä irrottamisen poliittinen teknologia. Tämän takia finanssimarkkinoiden logiikan mukaan toimivien yksityisten liikepankkien luoma raha, erilaiset finanssituotteet ja keskuspankin poliittiset toimenpiteet ovat nykykapitalismissa ”tuotantovälineitä”, mutta eivät tuotantovoimina vaan lisäarvon tuotantoprosesseista irrottamisen, työn tuotteen tuottajilta ryöstämisen välineinä, kuten Negri huomauttaa.
Tässä tilanteessa valtiollinen julkisen alue ei enää millään tavoin kykene välittämään tai sovittelemaan elävän työn ja pääoman välistä konfliktia vaan se alkaa ”säädellä” yhteiskuntaa puhtaasti mielivaltaan perustuvin keinoin. Jatkuva poikkeustila on tämän säätelyn oikeudellinen muoto: olemme nähneet uusia Guantanamoja, uusia Sabroja ja Shatiloja perustettavan jokaiseen globaaliin metropoliin, uusia erityistoimenpiteitä kehitettävän jokaisessa työvoimatoimistossa. Kriisin myötä ennen kaikkea sosiaalidemokratian eturintamana pitkään pidetyn Euroopan valtiot ovat yhä puhtaammin omaksuneet vartijavaltion roolin, mutta toisin kuin 1800-luvun liberaalit vielä kuvittelivat, uusliberaalien valtio ei vartioi vain yöllä vaan sen on puututtava prekaarien työläisten elämään 24/7.
Eivätkö tällöin kaikki haaveet paluusta valtioon, julkiseen ohjaukseen ja todelliseen politiikkaan ole puhdasta typeryyttä? Vaikka emme kohtelisi valtiota ”hyisenä hirviönä”, täsmällisesti ohjelmoituna kellokoneistona vaan joukkona erilaisia yhteiskunnan säätelyn instituutioita, kykenevätkö enää mitkään näistä instituutioista tukemaan ja vahvistamaan nykyajan työläisten kamppailuja paremman elämän puolesta? Terveydenhuollosta koulutukseen, työttömyys- ja sosiaaliturvasta poliisiin kaikkien instituutioiden ensisijaiseksi tehtäväksi näyttää muodostuneen työvoiman itsenäisyyden rajoittaminen ja yhä uusien työkyvyn ylläpitämistä koskevien vaatimusten sisäistäminen ihmisten elämään.
Vastahyökkäykset 1960-luvulla esiin nousseita uusia yhteiskunnallisia liikkeitä vastaan tapahtuivat nimenomaan julkisen alueen kautta. New Yorkin osavaltion velkakriisin hoito vuodesta 1975 eteenpäin toimi keskeisenä uusien finanssiperustaisten hallinnan tekniikoiden laboratoriona, kuten kirjoituksen edellisessä osassa kuvasimme. Julkisesta sektorista näyttää siis tulevan vähitellen pelkkä pääoman tekninen väline eläkerahastojen ryöstämiseksi, hyvinvointivaltion vapauttavan merkityksen tyhjentämiseksi ja yhteiskunnan tuottavien potentiaalisen riistämiseksi.
Tässä raha ja keskuspankit nousevat keskeiseksi taloudellisen ja poliittisen vallan keinoksi: keskuspankin ”autonomia” on yksinkertaisesti keino irrottaa se parlamentaarisesta ohjauksesta ja vyöttää se finanssipääoman ohjaukseen. EKP:n mandaattina on yksiselitteisesti suoran ja epäsuoran palkan jäädyttäminen tai alentaminen julkisen talouden alijäämän vahtimisen ja hintojen vakauden kautta. Sama koskee tietenkin myös muita keskuspankkeja: James K. Galbraith ja hänen tutkimusryhmänsä ovat yksityiskohtaisesti osoittaneet, että Federal Reserven rahapolitiikan käytännöllisenä tavoitteena ei ole ollut niinkään hintojen vakaus vaan työttömyyden pitäminen ”luonnollisella” eli tarpeeksi korkealla tasolla, jotta palkat eivät pääse kohoamaan.³
Euroopassa edes yritystä tämän hallinnan legitimoimiseen parlamentaaris-demokraattisten menettelyjen kautta ei juuri enää ole. Taloudellinen valta ja työläisten hallinta eli työvoiman alistaminen pääoman komentoon eroavat institutionaalisesti yhä enemmän toisistaan, kun ensimmäinen keskitetään eurooppalaiselle ja globaalille tasolle, jälkimmäinen jätetään kansallisvaltioiden luurangoille.
Uudet talouskurin instituutiot kuten EVM ja talouskurisopimus ovat puhtaasti yksityisen (alkuperäisen kasaamisen) välineitä. Niiden kehitys kertoo siitä – jälleen Negriä mukaellen –, että finanssipääoma tulkitsee pääoman muodostaman yhteiskunnallisen suhteen nimenomaan poliittisena suhteena. Finanssipääoman regulaatiomuodossa raha ottaa työarvon paikan. Koska pääomasuhde on poliittinen suhde, arvoa koskeva konventio on rahallinen ja liittyy itse rahan poliittiseen luomiseen keskuspankin kautta. Raha taas on luotosta tai velasta muodostuva yhteiskunnallinen suhde: se merkitsee aina maksusitoumusta, jossa rahan liikkeellelaskija luo ikään kuin velan itseään kohtaan vastineeksi siitä, että luoton saaja tulee velalliseksi pankkia kohtaan. Velka on myös keskeinen tapa sitoa työntekijä yritykseen, työvoima pääoman kohtaloon ja päästä käsiksi niihin koko elämään liittyviin henkilökohtaisiin kykyihin ja ominaisuuksiin, joita palkkatyön (rahapalkan) avulla ei ole voitu valjastaa tuotantoon.
Maurizio Lazzarato korostaa uudessa esipuheessaan velallisen ihmisen tuottamista käsittelevän kirjansa italialaisen ja saksalaisen laitoksen esipuheeseen, että velalliseksi tekemisen projekti ei näytä kaikkialla onnistuneen aukottomasti, sillä ihmiset erityisesti euromaissa ovat oivaltaneet, ettei velka, varsinkaan valtionvelka ole heidän ”omaa syytään”. Velka ei siis johda syyllisyyteen, varsinkaan koska aikamme metropoleissa se on likipitäen sosiaalisen siteen ensisijainen muoto: voidakseen elää on pakko ottaa velkaa, ja ottaa sitä finanssimarkkinoilta esimerkiksi erilaisten luottokorttien kautta. Amerikkalaisten opiskelijoiden, jotka opintonsa rahoittaakseen joutuvat ottamaan mielettömiä velkoja, kohdalla velka valtasuhteena toimii epäilemättä sikäli, että se ajaa tekemään alistettua työtä velkansa maksamiseksi. Entä jos velasta vapautumisen toivottomuus käy kuitenkin selväksi myös näille amerikkalaisille, joiden tuskin enää voi sanoa kuuluvan ”keskiluokkaan” akateemisesta koulutuksestaan huolimatta? Tilanteessa, jossa toivoa lunastuksesta ei ole, ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin karistaa velkojat niskoiltaan. Kun kansallisvaltioiden olemassa olevat poliittiset rakenteet näyttävät toimivan puhtaasti finanssimarkkinoiden eli velkojien gooneina, näyttää selvältä, että uusien instituutioiden luominen, siis konstitutiivinen prosessi on aina keino elämän vapauttamiseksi kapitalismin äärettömästä velasta.
Juuri kapitalistisen hallinnan velallistava luonne tekee kuitenkin välttämättömäksi myös käsittää konstitutiivinen prosessi täysin modernista oikeudellisesta konstituutiosta, siis perustuslaista eroavana liikkeenä. Laillisuuden ja ”järjestyksen” (rule of law) vientiä on läpi kapitalismin historian käytetty ryöstämisen verukkeena, kuten Ugo Mattei ja Laura Nader osoittavat erinomaisessa kirjassaan Plunder. Kun espanjalaisille ja kreikkalaisille perustellaan ryöstötoimia, vedotaan edelleen usein siihen, että kuten valloitettujen siirtomaiden alkuasukkailta, heiltä puuttuu ”laillinen järjestys”: veroja ei makseta, oikeudellinen järjestelmä ei takaa tarpeeksi tehokkaasti edellytyksiä kapitalististen markkinoiden toiminnalle. Siksi Maailmanpankin ja EU:n komission ”asiantuntijoiden” on annettava rauhassa muokata poliittinen ja juridinen järjestelmä sellaiseksi, että ryöstämisestä tulee mahdollisimman helppoa.
Viimeisissä kirjoissaan, erityisesti kirjassa Altissima povertà Giorgio Agamben näyttää lähestyvän oivallusta, että modernista äärettömästä syyllisyydestä ja elämän sekä ruumiin rajoitetusta yksityisesta omistuksesta – siis kapitalismista uskontona – vapautumiseksi on kyettävä irrottamaan käytön käsite kokonaan oikeudesta. 4 Agamben ei kuitenkaan totea suoraan sitä, että uusliberaalin kapitalismin laki ei enää ole juridinen, välittävä ja tasa-arvoistava laki vaan se toimii jo oikeuden tuolla puolen sanan modernissa merkityksessä. Jos syyllisiä ollaan jo ennen oikeutta, ja jos työn tai työmarkkina-aseman kannalta keskeiset valtasuhteet tuotetaan jo ennen työpaikalle tai työmarkkinoille tuloa, nykykapitalismin keskeinen laki ei ole juridinen vaan ”sosiaalinen”: työvoimatoimistossa olemme kyllä ”lain tyhjän oven edessä”, mutta meidän on vielä lisäksi osallistuttava itse lain laatimiseen, ja siksi tämä ”sosiaalinen laki” ei ole yhtäläistävä vaan erilaistava. Ei enää ”alistukaa koska naapurinnekin alistuvat” vaan ”oletteko varmoja että teette yhtä paljon töitä alistuaksenne kuin naapurinne?” ”Laki” on siis erilainen kunkin meidän ominaisuuksistamme, erityisistä elämäntilanteistamme ja itse lain laatimiseen osallistumisestamme riippuen: osallistutko vapaaehtoisesti oman velallisuutesi tuottamiseen, yritätkö etsiä työtä millä ehdoilla hyvänsä tai podetko ainakin syyllisyyttä siitä, ettet etsi tarpeeksi? Jos työvoimaa alistettuun työhön pakottavat valtion jäänteet eivät enää toimi oikeuden perusteella, jäävät yritykset asettua sitä vastaan ”yhtäläisen” tai markkinoiden piirissä tapahtuvan oikeudenmukaisen vaihdon kautta väistämättä avuttomiksi.
Siksi uusien konstitutiivisten prosessien täytyy olla jotain aivan muuta kuin moderni oikeus ja sen perustuslait. Moderni oikeus merkitsee aina neutraaliuden elementtiä, ”kolmatta” puolueetonta tahoa – neutraalia teeskentelevää tuomaria – joka välittää kahden yksilön keskinäistä kiistaa. Nykyisessä yksityisen ja yhteisen välisessä kamppailussa ei kuitenkaan ole lainkaan kyse yksilöistä vaan siitä, miten kollektiiviset elämänmuodot määritellään, mikä on niiden logiikka: palvelevatko ne yksityisen omaisuuden kasaamista (ja joidenkin ”huippuosaajien” curriculum vitaen kartuttamista) vai käynnistyykö niissä yhteisen vapauden laajenemisen prosesseja.
Antonio Negri painottaa, että yhteinen ei ole ”kokonaisuutta ilmaiseva” eikä ”yleiseen viittaava” vaan puolueellinen käsite. Se on vastakkaista yksityiselle, kapitalistiselle, ja demystifioi pääomalle alistetun julkisen käsitteen. Yhteinen syntyy siis vain kamppailujen myötä. Kuten Isabelle Lorey kirjoittaa, se ei ole mitään olemassa olevaa vaan jotain, joka on luotava: ”Yhteinen ei ole jotain, joka täytyy tehdä näkyväksi, koska se on kätketty vaan se tulee esiin vain paossa ja konstitutiivisessa prosessissa.” 5
Tämän Espanjan yhteiskunnalliset liikkeet ovat osoittaneet todeksi: yhteistä ei syntynyt kapitalismin nousukauden aikana, biotalouden ”tuottavimmista prosesseista”. Se on päinvastoin luotu työväen organisoitumisen käytännöissä, 15M:n alle hahmottuvien moninaisten liikkeiden moninkertaistumisen jokapäiväisessä toiminnassa. Vain Espanjan itse organisoiduissa tiloissa kodittomille tarjotaan ”katto pään päälle”, koulutus palvelee itsenäistä ajattelua eikä työmarkkinoita, työ tuottaa nautintoa ja yhteistä rikkautta eikä vain lisää pääoman arvoa.
On aika käydä kamppailuun kaikkialla Euroopassa ja kaikkialla maailmassa, jotta nämä ”todellisen demokratian” alkusolut leviäisivät yhä laajemmalle, eivätkä tuhoutuisi kapitalististen valtioiden ja markkinoiden hirmuvallan alla.
Lotta Tenhunen & Eetu Viren
__
1. M. Sitrin: Everyday Revolutions. Horizontalism and Autonomy in Argentina, Zed Books, London, 2012.
2. A. Negri: ”A propositio di costituzione e capitale finanziario”, http://www.uninomade.org/costituzione-e-capitale-finanziario/
3. J.K. Galbraith, O. Giovannioni, A. Russo: ”The Fed’s Real Reaction Function: Monetary Policy, Inflation, Unemployment, Inequality – And Presidential Politics”, Levy Institute Working Papers n. 511, www.levyinstitute.org/pubs/wp_511.pdf
4. G. Agamben: Altissima povertà. Regole monastiche e forma di vita, Neri Pozza editore, Verona, 2011.
5. I. Lorey: Die Regierung der Prekären, Turia-Kant, Wien-Berlin, 2012.
Lataa PDF lukulaitteeseen tai tulostettavaksi 
